Yllä oleva kysymys on aika vaikea.. Koko nuoruusiän ja alkavan aikuisuuden olen sitä yrittänyt miettiä. Vielä konkreettisemmaksi kysymys on tullut nyt jo seitsemän vuotta kestäneen parisuhteeni aikana; kun pitäisi olla onnellinen, mutta ei kuitenkaan läheskään aina siltä tunnu.. Ja sitä haurastakin onnea horjuttaa ulkopuoliset paineet ja vaatimukset; ympärillä olevat ihmiset vaikuttavat olevan onnellisia, televisio ja lehdet tunkevat silmille onnellisia ihmisiä. Itse ei kuitenkaan piru vie sitä onnellisuuden tunnetta tavoita sitten millään.

Mutta toisaalta; mitä jos ne muutkaan, jotka antaa ymmärtää olevansa onnellisia, eivät sitä aina olekaan.. En minäkään varmaan sitä surkeuden tunnettani joka hetki kaikille huuda.. Mitä jos se onni onkin vain sellainen tunne, joka tulee ja menee, häivähtää hetken, ja antaa sitten taas itseään odottaa. Ehkäpä se onni onkin sitä häivähdyksen odotusta..

Minä nimittäin koin ainakin hetken tänään olevani ihan onnellinen. Siitä huolimatta, että kulutin päivällä tosi paljon rahaa niinkin turhaan kapistukseen kuin pakastimeen, jollaista täysin uutta meillä ei koskaan ole ollut... Mutta kun illalla tulin kotiin, istutin ostamani kukat ja sitten vain kyykötin ulkona järvelle katsellen, niin se onni tuli. Ainakin hetkeksi. Järvi oli ihan tyyni, linnut sirkutti, Eki grillasi vieressä broileria ja makkaraa ja Sulo laukkasi pitkin pihaa pallon perässä. Tietä pitkin ajoi auto, naapuri käveli pihassaan ja sai Sulon peräänsä.. Radiossa soi joku tosi tyhmä tantsubiisi... Tuli tunne, että mun elämä on ihan ok. Että tätä on onni. Tällaista ihan tavallista. En muuta tarvitse.

Kohta menen olohuoneeseen. Eki istuu siellä hiljaa ja katsoo telkkaria. Siihen se onni sitten taas vähäksi aikaa tukehtuu, kun toinen ei sano mitään ja ollaan vaan ihan hiljaa tylsinä. Mutta ehkä se ei haittaa. Odotetaan sitä uutta häivähdystä.

Vaan taitaisi olla paljon helpompaa olla koira. Minusta tuntuu, että Sulon onni on minä ja Eki, pallon heittäminen pihalla, pitkät lenkit ja hyvät unet. Unohtamatta herkkuja. Mutta minä olen onnellinen myös siitä, että Sulo on terve ja tyytyväinen. Tuossa se nytkin nukkuu pöydän takana, on väsynyt, kun juoksi hurjana pallon perässä ulkona.

Olipas filosofista pohdintaa. Riittänee tälle päivälle...

Ai niin, meillä on tosi kivat kesänaapurit, joista Sulokin tuntuu tykkäävän ja ne Sulosta.. Onneksi näin, muuten oltaisiin pulassa. Tänäänkin Sulo juosta humppasi vähän väliä naapurin pihassa. Oltaisiin tosi pulassa, jos naapurissa asuisi koiran vihaajia, jouduttaisiin pitämään Sulo koko ajan kesällä hihnassa. Onni on siis myös mukavat naapurit, jotka ovat myös innokkaita koiran taluttajia. Tänään olivat Ekiltä kysyneet, saavatko viedä Sulon lenkille. Ja saivat tietysti. Haluavat viedä koirulin lenkille toistekin. Päästään näin ollen itse vähän helpommalla.. :)