...on nimittäin internetin käytön vaikeus ja vaarallisuus. Tätä blogia on hauska pitää ja tänne tulee kirjoiteltua hauskoja tai kurjia sattumuksia arjesta. Kuitenkin ne hauskat ja kurjat sattumukset ovat vain yksi pieni pala kokonaista arkea, eivätkä ne kuvaa arjen todellisuutta.

Olin kirjoitellut tänne kirjoituksen, jossa kerroin jälleen kerran nuoremman koiraherramme Tarmon taipumuksesta näykkiä; sellainen surullisenkuuluisa piirre tällä koirulilla on. Olin saanut kirjoitukseeni kommenttia, joka ei niinkään saanut minua pohtimaan Tarmon ominaisuuksia, vaan sitä, miten valheellisen kuvan meidän elämästämme nämä minun tajunnanvirranomaiset kirjoitukseni antavat. Asioista tulee ihan eri näköisiä, kun ne tänne vuodattelen pieni pilke silmäkulmassa. Tämän pilkkeen avulla saan itseäni harmittavat, kurjatkin asiat  vaikuttamaan taas vähän helpommilta käsitellä.

Ehdin kirjoittaa saamani kommentin vuoksi tulikivenkatkuisen kirjoituksen netin kirouksista jne.. Päädyin poistamaan ko. kirjoituksen sekä sen, missä nyt olin tätä Tarmon näykkimisintoa vuodatellut. Jatkossa harkitsen paljon tarkemmin mihin sävyyn asioita kirjoittelen, tämä oli arvokas oppi tämäkin. Ja kaikille, jotka ehtivät ko. kirjoituksen Tarmosta lukea, voin vakuuttaa, ettei meillä ole ongelmakoiraa. Vähän lepsut kasvattajat kylläkin me koiruleillemme olemme, mutta Tarmo itsessään on mitä ihanin koira. Ääntä koiraherrassa riittää ja toki vieraita varoittelen Tarmon taipumuksista puolustaa itseään, mutta kun Tarmon kanssa pääsee tutuksi ja Tarmo pääsee vieraiden kanssa tutuksi, ei sitä todella tarvitse pelätä.

Ja kaikille meille ihmisille, myös itselleni, toivoisin vähän enemmän malttia ja viisautta uusia, itselle ennestään vieraita ja outoja asioita kohdatessa.